Depeche Mode

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Depeche Mode
Depeche Mode esiintymässä Barcelonassa vuonna 2006.
Depeche Mode esiintymässä Barcelonassa vuonna 2006.
Tiedot
Toiminnassa 1980
Tyylilaji synthpop, new wave, alternative dance, electronic rock, dancepop, dancerock, alternative rock, industrial rock, poprock, rock
Kotipaikka Yhdistynyt kuningaskunta Basildon, Essex, Iso-Britannia
Laulukieli englanti
Jäsenet

Martin Gore, kitara, koskettimet, taustalaulu
Dave Gahan, laulu
Christian Eigner, rummut (ei virallinen jäsen)
Peter Gordeno, koskettimet, taustalaulu (ei virallinen jäsen)

Entiset jäsenet

Alan Wilder, koskettimet, rummut (1983–1995)
Vince Clarke, koskettimet (1980–1982)
Andrew Fletcher, koskettimet (1980-2022)

Levy-yhtiö

Mute Records

Aiheesta muualla
Kotisivut

Depeche Mode on vuonna 1980 perustettu brittiläinen elektronista musiikkia soittava yhtye. Se aloitti uransa kevyellä syntikkapopilla uusromantiikan ollessa suosionsa aallonharjalla. Myöhemmin yhtye siirtyi monipuolisempaan elektroniseen musiikkiin yhdistäen siihen rockia ja perinteisempiä soittimia. Yhtyeen alkuperäisjäsenet ovat Dave Gahan, Martin Gore, Andy Fletcher ja Vince Clarke. Tällä hetkellä yhtyeen muodostavat Gahan and Gore.

Depeche Mode oli myynyt vuoteen 2006 mennessä yhteensä 100 miljoonaa albumia ja singleä, mikä tekee Depeche Modesta maailman menestyneimmän elektronisen musiikin yhtyeen. Depeche Mode on vieraillut Suomessa kuusi kertaa, vuosina 1998, 2001, 2006, 2010, 2013 ja 2018.

Dave Gahan

Depeche Moden juuret ulottuvat vuoteen 1976, jolloin Vince Clarke ja Andrew Fletcher perustivat yhtyeen nimeltä No Romance in China. Yhtyeestä ei muodostunut menestystarinaa, ja vuonna 1979 Vince Clarke perusti Martin Goren kanssa uuden yhtyeen nimeltä French Look. Yhtye sai uudeksi nimekseen Composition of Sound, kun Fletcherin tuli mukaan. Vuonna 1980 Vince Clarke tutustui Dave Gahaniin hänen esiintyessään paikallisella klubilla. Gahan liittyi yhtyeeseen samana vuonna, ja Depeche Mode oli syntynyt. Yhtyeen uusi nimi otettiin ranskalaisesta muotilehdestä nimeltä Dépêche-mode.

Depeche Mode solmi suullisen levytyssopimuksen Daniel Millerin Mute Records -levy-yhtiön kanssa. Yhtiö julkaisikin Depeche Moden debyyttialbumin Speak & Spellin vuonna 1981. Levyn kappaleet ovat kahta lukuun ottamatta Vince Clarken kirjoittamia. Pian albumin julkaisun jälkeen Vince Clarke jätti yhtyeen musiikillisista erimielisyyksistä johtuen ja keskittyi enemmän omiin projekteihinsa, joita olivat Yazoo, The Assembly ja Erasure. Speak & Spell -albumilta julkaistiin peräti kolme singleä: ”Dreaming of Me”, ”New Life” jaJust Can't Get Enough”. Viimeksi mainittu on ollut yhtyeen keikkaohjelmistossa myöhempinäkin vuosikymmeninä.

Clarken lähdön jälkeen Martin Gore otti vastuun yhtyeen kappaleiden kirjoittamisesta, ja trio julkaisi A Broken Frame -levyn vuonna 1982. Kiertueille Vince Clarken tilalle tuli Alan Wilder. Wilder oli rekrytoitu Melody Maker -lehden kautta lyhyellä hakuilmoituksella "synthesizer, name band". Hän ei ollut mukana A Broken Frame -levyn teossa, mutta pian hänestä tuli tärkeä osa Depeche Modea. Wilder kirjoitti yhtyeelle joitakin kappaleita 1980-luvun aikana, mutta enemmän hän vaikutti Depeche Modelle ominaisen soundin syntymiseen.

A Broken Frame -levyltä julkaistiin singlenä ”See You”, joka nousi Yhdistyneen kuningaskunnan singlelistalla korkeimmillaan sijalle 6 ja menestyi myös Suomessa. Toinen singlejulkaisu ”Leave in Silence” sekä albumin päättävä ”The Sun And The Rainfall” loivat uskoa yhtyeen tulevaisuuteen Clarken lähdön jälkeen. Ne poikkesivat sekä soundillisesti että sanoituksellisesti yhtyeen aiemmasta, huomattavasti yksinkertaisemmasta popmusiikista.[1]

Vuonna 1983 ilmestyneeltä albumilta Construction Time Again tunnetaan parhaiten singlejulkaisu ”Everything Counts”. Sanoitus käsitteli bisnesmaailman ja työelämän kovuutta. Musiikillisesti kappale edusti yhtyeeltä täysin uudenlaista tyyliä. Albumilta julkaistiin myös toinen single ”Love, In Itself”. Levyllä käytettiin runsaasti sämplättyjä metalliputkia, erilaisia rysähdyksiä ja muita ääniefektejä, joita äänitettiin muun muassa Lontoon kaduilla, rautatieasemilla ja tehtaissa. Kappaleiden sanoituksissa käsiteltiin esimerkiksi työväenluokan ankaria oloja (”Pipeline”) ja arvosteltiin thatcherilaista hallitusta. Levy oli myös ensimmäinen albumi, jolla Alan Wilder soitti. Yhtye äänitti tällä ja vielä seuraavallakin albumilla siten, että koskettimet soitettiin studiossa livenä miksauspöytään yhdistettyjen vahvistimien kautta. Näin saatiin aikaan omintakeinen soundi.[2]

Albumia edelsi merkittävä singlejulkaisu, ”Get the Balance Right”. Työväenluokan asiat ja Thatcherin hallituksen kritiikki olivat myös tämän levyn tekstien aiheina. Musiikillisesti single vei yhtyettä uuteen suuntaan ja antoi viitteitä seuraavien albumien tyylistä. Alan Wilder oli tällä levyllä ensi kertaa mukana. Levystä tehtiin ensimmäistä kertaa dj-käyttöön suunnattu 12-tuumainen maxisingle.[3] Kappale julkaistiin albumimuodossa vasta vuoden 1986 Singles-kokoelmalla.

Vuonna 1984 ilmestyi albumi Some Great Reward. Levyllä on kuultavissa Depeche Moden industrial-musiikista ottamat musiikilliset vaikutteet. Albumilta julkaistiin singlenä kaksi klassikoksi kohonnutta kappaletta, ”People Are People sekä ”Master and Servant, jonka sanoitukset herättivät Britanniassa ja muuallakin maailmassa suurta kohua. Goren tekstit alkoivat saada synkkiä sävyjä.

Vuonna 1986 julkaistiin Black Celebration, jota pidetään Depeche Moden synkimpänä mutta myös taiteellisesti onnistuneimpana levynä. Se äänitettiin ja miksattiin pitkän ajan kuluessa Hansan studioilla Berliinissä aivan Berliinin muurin varjossa. Levyltä julkaistiin singlet ”Stripped” ja ”A Question Of Time” sekä näiden maxisingleversiot, mutta ne eivät kuitenkaan menestyneet listoilla. Yhtye protestoi yhdysvaltalaisen levyjakeluyhtiönsä Siren päätöstä julkaista ”Stripped”-singlen B-puoli ”But Not Tonight” singlen A-puolena, sillä yhtye oli äänittänyt ja miksannut ”Stripped”-kappaletta huolella lähes kaksi viikkoa kun taas ”But Not Tonight levytettiin parissa tunnissa.[4]

Singles 81-85" -levy toi mukanaan kaksi uutta kappaletta, ”Shake the Disease” ja ”It's Called a Heart”.

1980-luvun alussa yhtyeen suosio rajoittui lähinnä Eurooppaan. Vuonna 1984 Depeche Mode lähti kiertämään Yhdysvaltoja ja samalla julkaisi kaksi vain Pohjois-Amerikan markkinoille suunnattua levyä: People Are People ja Catching Up With Depeche Mode. Yhdysvalloissa goottiliike oli saamassa suosiota ja yhtyeen musiikki yhdistettiinkin usein goottirockiin. Yhtye yritti päästä eroon imagostaan, mutta ei juuri onnistunut siinä. 1980-luvun puolessavälissä ja 1990-luvun alussa yhtyeen suosio kasvoi Yhdysvalloissa. Myös heidän tuotantonsa vaikutus saman aikajakson techno- ja housemusiikkiin on helposti kuultavissa. Esimerkiksi teknon pioneerit kuten Derrick May, Kevin Saunderson ja Juan Atkins ovat kertoneet Depeche Moden vaikuttaneen 1980-luvun lopun Detroit-teknosoundiin.

Vuonna 1987 ilmestyi levy Music for the Masses. Julkaisua seurasi massiivinen kiertue ja siitä kertova dokumentaarinen konserttitaltiointi Depeche Mode 101, joka huipentuu ulkoilmakonserttiin Pasadenan Rose Bowlilla. Albumin singlejulkaisuja olivat ”Strangelove”, ”Behind the Wheel” ja ”Never Let Me Down Again”.

Vuonna 1990 julkaistiin Violator-albumi, jolla yhtye yhdisteli elektronista musiikkia ja tavanomaisia instrumentteja. Albumilta julkaistuista singleistä ”Personal Jesus” ja ”Enjoy The Silence” tuli Depeche Moden kaikkien aikojen tunnetuimpia kappaleita. Albumin siivittämänä yhtye lähti maailmankiertueelle ja vuoteen 1991 mennessä Depeche Modesta oli tullut yksi suurista maailmanluokan yhtyeistä.

Suosiolla oli myös kääntöpuolensa: Gahan alkoi käyttää huumeita ja Gore sortui alkoholismiin.

Depeche Mode vaihtoi tyyliään rockmusiikin suuntaan vuonna 1993 julkaistulla levyllä Songs of Faith and Devotion, jolla Wilder pääsi lopulta soittamaan oikeita rumpuja. Yhtye lähti 14 kuukautta kestäneelle maailmankiertueelle. Kiertueella yhtyeen sisäiset riidat kuitenkin purkautuivat: Fletcher kieltäytyi osallistumasta kiertueen jälkimmäiselle puoliskolle. Tuona aikana yhtyeen pitkäaikainen assistentti Daryl Bamonte soitti koskettimia Fletcherin tilalla.

Kyllästyttyään yhtyeen sisällä velloviin riitoihin Alan Wilder jätti yhtyeen kesäkuussa 1995. Päätökseen vaikuttivat Gahanin huumeongelma, Goren henkiset vaikeudet sekä Wilderin ja Fletcherin kiristyneet välit. Hänen lähtöään seurasi uutinen Gahanin itsemurhayrityksestä ja myöhemmästä heroiiniyliannostuksesta. Gahan vietiin vieroitushoitoon, ja hän on ollut kuivilla vuodesta 1997 asti.

Yhtyettä kohdanneiden vaikeuksien jälkeen liikkeellä oli huhuja Depeche Moden hajoamisesta, mutta Gahanin päästyä vieroitushoidosta yhtye alkoi kuitenkin työstää uutta albumia. Ultra julkaistiin vuonna 1997. Yhtye päätti olla lähtemättä maailmankiertuelle johtuen edellisen Devotional-kiertueen tapahtumista.

Vuonna 2001 Depeche Mode julkaisi Exciter-levyn, joka ei menestynyt juurikaan Euroopan ulkopuolella. Tällä kertaa yhtye lähti kuitenkin maailmankiertueelle. Myöhemmin Gore ja Gahan julkaisivat myös omat soololevynsä.

Vaisusti menestyneen Exciterin jälkeen Depeche Mode palasi juurilleen vuonna 2005 julkaistulla Playing the Angel -levyllä, joka keräsi ylistäviä arvioita ympäri maailmaa. Myös albumia tukeva kiertue oli maailmanlaajuinen menestys. Konsertit Milanossa 18. ja 19. helmikuuta kuvattiin tulevaa konserttitaltiointia varten. Touring the Angel: Live in Milan 2 x DVD+CD -paketti julkaistiin 25. syyskuuta 2006 kaikkialla maailmassa. Myöhemmin samana vuonna julkaistiin myös yhtyeen uran ensimmäinen hittikokoelma nimeltään The Best Of Depeche Mode Volume 1, joka sisälsi uuden singlen "Martyr".

Vuonna 2009 Depeche Mode julkaisi Sounds of the Universe -albumin, joka sai runsaasti julkisuutta. Albumista on julkaistu useita erilaisia versioita: esimerkiksi LP-levy, tupla-CD, tavallinen CD ja iso kokoelmalaatikko. Mahtipontisesti nimetyn albumin tiimoilta Depeche Mode järjesti maailmankiertueen nimeltään Tour of the Universe.

Depeche Mode julkaisi 22. maaliskuuta 2013 neljännentoista studioalbuminsa Delta Machine. Albumin kappale ”Heaven” on noussut hitiksi. Yhtye lähti albumin myötä maailmankiertueelle ja esiintyi muun muassa Helsingissä 15. joulukuuta 2013.

Yhtyeen ulkoasu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Depeche Mode on kokenut pitkän uransa aikana useamman muodonmuutoksen tyylistä toiseen. Alun poikabändimäisyys muuttui vähitellen 1980-luvun puolivälin hurjiin sadomasokistisiin nahka-asuihin. Maailmantähteys ja musiikillinen kehitys vei Depeche Modea kuitenkin kohti tavanomaisempaa rockilmettä.

Vielä uransa alussa Depeche Mode esiintyi taustanauhojen turvin, eivätkä yhtyeen jäsenet kiinnittäneet esiintymistensä estetiikkaan juuri mitään huomiota. Ensimmäisien levykansien kuvaajana ja graafikkona toimi Brian Griffin.

Useiden epäjohdonmukaisten musiikkivideoiden jälkeen yhtye hankki videoidensa ohjaajaksi maailmankuulun hollantilaisen valokuvaajan Anton Corbijn'in, jota on paljolti kiittäminen yhtyeen nykyisestä visuaalisesta ilmeestä. ”A Question of Time” -video oli alku näihin päiviin saakka kestäneelle kiinteälle taiteelliselle yhteistyölle, joka on käsittänyt promovideoiden lisäksi esimerkiksi valokuvia, albumien ja singlejulkaisujen kansia sekä kiertueiden esiintymislavojen ja taustaprojektioiden suunnittelua. Corbijn'in töistä Depeche Modelle voi mainita erityisesti ”Enjoy the Silence” -videon, jota voidaan pitää bändin parhaiten tunnettuna videona. Corbijn suunnitteli myös koko taiteellisen ilmeen yhtyeen Devotional-kiertueelle. Hänen kuvaamansa konserttivideo Devotional oli jopa Grammy-ehdokkaana parhaiden pitkien musiikkivideoiden kategoriassa (Best Long Form Music Video) vuonna 1995.

Nykyinen kokoonpano Entiset jäsenet
Martin Gore (kitara, koskettimet, taustalaulu) Vince Clarke (koskettimet 1980–1982)
Dave Gahan (laulu) Alan Wilder (koskettimet, rummut 1983–1995)
Christian Eigner (rummut) (ei virallinen jäsen) Andrew Fletcher (management, koskettimet 1980-2022)
Peter Gordeno (koskettimet) (ei virallinen jäsen)
Vuosi Levy Listasijoitus Suomessa
1981 Speak & Spell
1982 A Broken Frame
1983 Construction Time Again
1984 People Are People
[vain Amerikassa ja Japanissa]
Some Great Reward
1985 The Singles (81-85)
Catching Up With Depeche Mode
[vain Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Meksikossa]
1986 Black Celebration
1987 Music for the Masses
1989 101 (live)
1990 Violator
1993 Songs of Faith and Devotion 1. [5]
Songs of Faith and Devotion Live
1997 Ultra 3.
1998 The Singles (86-98) 3.
The Singles (81-85)
[uudelleenjulkaisu]
2001 Exciter 2. (kultalevy) [6]
2004 Remixes 81-04
2005 Playing the Angel 1. (kultalevy) [7]
2009 Sounds of the Universe 1.
2013 Delta Machine 3
2017 Spirit 3
2023 Memento Mori 4
Alkuperäislevy Singlet
Speak & Spell
  • "Dreaming of Me" (1981)
  • "New Life" (1981)
  • "Just Can't Get Enough" (1981)
A Broken Frame
  • "See You" (1982)
  • "The Meaning of Love" (1982)
  • "Leave in Silence" (1982)
Construction Time Again
  • "Everything Counts" (1983)
  • "Love in Itself" (1983)
Some Great Reward
  • "People Are People" (1984)
  • "Master and Servant" (1984)
  • "Blasphemous Rumours" / "Somebody" (1984)
The Singles (81-85)
  • "Get the Balance Right" (1983)
  • "Shake the Disease" (1985)
  • "It's Called a Heart" (1985)
Black Celebration
  • "Stripped" (1986)
  • "A Question of Lust" (1986)
  • "A Question of Time" (1986)
Music for the Masses
  • "Strangelove" (1987)
  • "Never Let Me Down Again" (1987)
  • "Behind the Wheel" (1987)
  • "Little 15" (1987)
101
  • "Everything Counts (live)" (1989)
Violator
  • "Personal Jesus" (1989)
  • "Enjoy the Silence" (1990)
  • "Policy of Truth" (1990)
  • "World in My Eyes" (1990)
Songs of Faith and Devotion
  • "I Feel You" (1993)
  • "Walking in My Shoes" (1993)
  • "Condemnation" (1993)
  • "In Your Room" (1993)
Ultra
  • "Barrel of a Gun" (1997)
  • "It's No Good" (1997)
  • "Home" (1997)
  • "Useless" (1997)
The Singles (86-98)
  • "Only When I Lose Myself" (1997)
Exciter
  • "Dream On" (2001)
  • "I Feel Loved" (2001)
  • "Freelove" (2001)
  • "Goodnight Lovers" (2002)
Remixes 81-04
  • "Enjoy the Silence 04" (2004)
Playing the Angel
  • "Precious" (2005)
  • "A Pain That I'm Used To" (2005)
  • "Suffer Well" (2006)
  • "John the Revelator/Lilian" (2006)
The Best Of, Volume 1
  • "Martyr" (2006)
Sounds of the Universe
  • "Perfect" (Promo) (2009)
  • "Wrong" (2009)
  • "Peace" (2009)
  • "Hole To Feed / Fragile Tension" (2009)
Delta Machine
  • "Heaven" (2013)
  • "Soothe My Soul" (2013)
  • "Should Be Higher" (2013)
Spirit
  • "Where's the Revolution" (2017)
  • "Going Backwards" (2017)
  • "Cover Me" (2017)
Memento Mori
  • "Ghost Again" (2023)
  • "My Cosmos Is Mine" (2023)
  • "Wagging Tongue" (2023)
  • "Speak to Me" (2023)
Vuosi Video
1985 The World We Live In and Live in Hamburg
Some Great Videos
1988 Strange
1989 101
1990 Strange Too
1993 Devotional
1998 The Videos 86>98
Some Great Videos 81>85
2002 One Night in Paris
The Videos 86>98 +
2006 Touring the Angel: Live in Milan
The Best Of, Volume 1
  1. Roland Brown, Depeche Mode ; The beginning of their so-called dark phase (dokumentti)
  2. Roland Brown, Depeche Mode 1983; Teenagers growing, Bad government (dokumentti)
  3. Roland Brown ; Depeche Mode 1983 ; Teenagers growing, bad government (dokumentti)
  4. Roland Brown: Depeche Mode 1985-86 ; The songs aren't good enough and it'll never get played on the radio
  5. Antti Isokangas: LISTALLA Jeesuksen näköinen ykkönen. Helsingin Sanomat, 9.4.1993. [1]
  6. ÄKT:n sivujen kultalevyhaku (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ÄKT:n sivujen kultalevyhaku (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]